Luca Pedersoli kasvoi Formula 1 -kuljettajien joukossa, mutta kilpaili sitten Superbikessä. Hänen tarinansa on tiiviste intohimoa kilpailemiseen, innostusta, ripaus tervettä hulluutta, mutta myös paljon realismia. Hän syntyi vuonna 1974 Val Camonicassa (Brescian alueella) ja aloitti moottoripyöräilyn 16-vuotiaana eikä ole lopettanut sen jälkeen. Vuonna 2005 hän perusti ratsastuskoulun, joka on vertailukohta Italian tasolla, mutta hän jatkaa ratsastusta edelleen.
”Isäni oli autoilija Luca Pedersoli kertoo Corsedimotolle – hän kilpaili korkeilla tasoilla Formula 2:ssa ja Formula 3:ssa. Aloin käydä paddocksilla neljä- tai viisivuotiaana sellaisten ihmisten ympäröimänä kuin Michele Alboreto, Nelson Piquet, Stefan Johansson, Andrea De Cesaris… Isäni sijoittui Montecarlossa toiseksi taakse Prost. Kasvoin näiden mestareiden ja heidän lastensa keskellä. Kaikilla oli mikroauto, mutta isäni oli päättänyt olla hankkimatta sitä minulle, en tiedä miksi. Olin edelleen intohimoinen moottoreista. Säästin rahat isovanhempien lahjoista, taskurahasta ja ensimmäisistä tuloistani. 16-vuotiaana ostin itselleni moottoripyörän ja puvun”
Mikä pyörä se oli?
”Cagiva-myytti. Sitten menin junalla ja menin ostamaan Dainese-puvun. Työskentelin vanhempieni kanssa urheiluvälinealalla, tulin kotiin ja pukeuduin verryttelypukuun. Eräänä päivänä sain tietää, että Monzassa oli ilmaisia harjoituksia ja lähdin lähtemään suoraan kotoa moottoripyörällä. Kipinä iski, siitä tuli tuli, joka ei koskaan sammunut. Aloin kilpailla 125:ssä, sijoituin heti kolmanneksi Varanossa. Kerran voitin alle 21-vuotiaiden joukossa, ohitin Battainin ja Tessarin viimeisellä kierroksella ja olin jo 1,81 metriä pitkä, hieman liian pitkä 125-vuotiaille”.
Oletko siirtynyt eteenpäin?
”Tein kaiken itse. Jo 18-vuotiaana etsin sponsoreita ja lähdin kilpailemaan. Jossain vaiheessa budjettini oli vähissä ja menin mäkikiipeilyyn. Latasin pyörän Fiorinoon, mutta se ei mahtunut kokonaan, osa jäi ulkopuolelle ja läppä ei sulkeutunut. Voitin Italian, mikä oli tuolloin tärkeää, sitten voitin 600 pokaalin ja vuonna 2001 menin kilpailemaan CIV Superbike -sarjassa.
Tuliko tyytyväisyys heti?
– Kilpailin Bertocchin kanssa ja nousin palkintokorokkeelle Monzassa sateessa. Se oli mahtavaa! Kilpailin sitten Team Pedercinin kanssa, jonka kanssa tein debyyttini World Superbike -sarjassa villinä korttina. Ajoin kolme maailmanmestaruuskilpailua, ja ne eivät menneet hyvin, mutta se ei haittaa. Sitten kilpailin uudelleen CIV:ssä, tein R1 Cupin, erilaisia palkintoja. Kaiken kaikkiaan pärjäsin sijoitteluissa varsin hyvin”.
Miksi et päässyt läpi Superbikessä?
”Yksinkertaisesti siksi, että olin hyvä ratsastaja, mutta en ollut tarpeeksi vahva MM-sarjaan. On totta, että minulla oli aina pula budjetista, minulla ei koskaan ollut kaikkea huipulla ja jos minulla olisi ollut erittäin kilpailukykyisiä pyöriä, olisin voinut pärjätä paremmin. Mutta minun on oltava rehellinen: pidän itseäni hyvänä kuljettajana, mutta kaltaisiani on monia muita. Näytteet ovat toinen juttu. Tunnen kuitenkin olevani onnekas ja etuoikeutettu ihminen, koska tein sitä, mitä rakastan, ja muutin sen työksi.
Koulusi on yksi tärkeimmistä Italiassa.
”Se ei ole minun asiani sanoa. Voin vain sanoa, että ratsastuskoulu on ollut siellä 18 vuotta, on kouluttanut yli 15 000 opiskelijaa ja nykyään sillä on 66 ohjaajaa, mukaan lukien Migliorati, Canepa, Delbianco, Saltarelli, Farinelli, Ferroni ja monet muut. Olen erittäin tyytyväinen. Kun ajattelen, mistä aloitin, olen päässyt pitkälle. Olin mennyt junalla ostamaan haalareita Bresciasta ja nyt minulla on Dainese kouluni kumppaneiden joukossa Yamahan, Dunlopin ja muiden suurten yritysten kanssa.”
Kilpailetko vielä tänä vuonna?
”Aion ajaa joitain Dunlop Cup -kilpailuja, Spoleto-kiipeilyä sekä 600 että 1000 ja enduropyöräkilpailun.”
Kuinka monta vuotta aiot vielä kilpailla?”
– Harjoittelen edelleen joka päivä, enkä todellakaan ajattele eläkkeelle jäämistä. En aja montaa kilpailua, mutta uskon voivani jatkaa vielä ainakin kymmenen vuotta.”
